Suhde omaan kehooni ei ole ollut mutkaton. Perfektionistina en oikein ole kestänyt kehoni keskinkertaisuutta. Halusin, että kehoni olisi täydellinen. Jossain kohdassa havahduin ajatukseen: millainen täydellinen keho on? Ehkä jotain mitä media ja yhteiskunta meille välittää? Onko niin, että eletty elämä ei saisi näkyä vartalostamme?
Minun kehossani näkyy vuosien naurut silmäkulmissa, muta myös huolet ryppyinä otsalla. Kehoni on kantanut viittä elämänalkua kehossaan, toiset maailmaan, toiset ovat jääneet matkalle. Olen rääkännyt kehoani kohtuuttomasti, mutta myös elänyt yltäkylläistä, hyvää elämää.
Olen saanut opetella uudenlaista näkökulmaa kehooni. Haluan nähdä kehoni ystävänäni. Kehoni on palvellut minua uskollisesti kaikki nämä vuodet. Haluan yrittää olla sille armollinen ja rakastaa sitä juuri sellaisena kuin se on. Haluan pitää siitä hyvää huolta ja kuunnella sitä. Sitä myötä, kun olen oppinut kuuntelemaan kehoani ja vastaamaan sen tarpeisiin, olen alkanut myös voimaan paremmin. Kehotyytyväisyyteni on myös heijastellut positiivisesti parisuhteeseeni.
Koen naisten ja naiseuden parissa tehtävän työn todella tärkeäksi, koska olen saanut omassa elämässäni nähdä muutoksen mikä itsessä voi tapahtua sen myötä, kun oppii hyväksymään ja arvostamaan omaa kehoaan. Miksei meistä saisi näkyä kaikki se eletty elämä? Miksi emme voisi olla upeita taideteoksia juuri sellaisina kun olemme?
