Mikä lupaus! Rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Silloinkin, kun ei huvita. Ja miten kevyeltä sen lupaaminen parikymppisenä tuntuikaan. Nyt vuosikymmenien jälkeen tajuan lupauksen todellisen arvon ja haasteellisuuden. Olen onnekkaassa asemassa, että minua on siunattu minulle maailman parhaalla puolisolla. Ei ehkä helpoimmalla parisuhteella, mutta minulle juuri oikealla. Olemme saaneet kasvaa ja kehittyä yhdessä läpi erilaisten elämänvaiheiden, ihmeiden ja kriisien.

Meidän parisuhteen pelastajia ovat olleet avoimuus, yhteiset arvot, jaettu huumori ja syvä yhteys. Ne eivät ole tulleet itsestään, vaan olemme tehneet paljon töitä parisuhteemme eteen. Olemme hoitaneet parisuhdettamme silloinkin, kun ei olisi jaksanut, puhuneet asioita halki ja pyrkineet priorisoimaan parisuhdettamme muun edelle. Olemme myös opetelleet armollisuutta ja nauttimaan ”riittävän hyvästä”.

Minulle ehkä kaikista vaikeinta on ollut muistaa rakastaa silloinkin, kun ei huvita rakastaa. Silloin, kun ei ole tuntunut siltä, että toinen olisi ollut rakastamisen arvoinen tai kun kaikki muu elämän taustamelu on sumentanut näkökykyni toisen arvokkuudesta. Silloin olen yrittänyt muistuttaa itseäni lupauksesta. Olen lupautunut arvostamaan ja rakastamaan häntä silloinkin kun minua ei huvita. Se ei kuitenkaan tarkoita uhrautumista tai itsensä mitätöimistä. Parisuhteessa molempien osapuolien pitäisi muistaa oma lupauksensa ja kunnioittaa toinen toistaan koko sydämestään.

Meidän parisuhteemme pelastus on ollut vaivannäön lisäksi erilaiset parisuhdetapahtumat, joissa on haastettu pohtimaan puolison kanssa yhdessä yhteisiä tapoja toimia ja panostamaan parisuhteeseen. Sitä kautta olemme saaneet myös monia hyviä ystäviä, joiden kanssa olemme saaneet jakaa elämän ilot ja surut.

Parisuhteeseen liittyvät blogitekstit löydät täältä.